Vertauskuvainnollisesti olen taas siellä kuopan uumenissa, enkä pääse sieltä omin avuin pois. Tarvitsisin jonkun, joka puskis tai vetäis mua vähän matkaa hiekkakuoppasta pois. Toisaalta, kuten sanottua, musta ei olis nousemaan pinnalle, ei omin avuin. Hiekka mun alla valuu takaisin pohjalle ja minä siellä mukana. Rimpuilen hiekkakasan alla, niellen vähän hiekkaa ja haukkoen happea. Mua ahdistaa nyt ihan ä l y t t ö m ä n paljon. Itkettää, mutta itku ei tule ulos. En sais olla omissa oloissani näin iltasella, kun siitä tietää tiedätte ehkä mitä. Toisaalta, en halua satuttaa itteeni, toisaalta haluan. Ristiriitaisuuksien ristiriitaisuus. Viddu. Epätodellinen olokin paiskaa aaltojen lailla mun naamalle. Pum. Pum. Pum. Shhhh. Alaska on ollut mun henkisenä tukena nyt pari päivää, mutta eipä hänkään mitään ihmeitä pysty tekemään. Silittelee mun päälakea ja selkää, kutittelee mun niskaa. Silti itken itseni uneen, kun olen niin helvetin yksinäinen. Aina.
