Terapeutti pyysi mua kirjottaan lyhyen tekstin liittyen tähän mun koomassa olemisasiaan. Tässähän tää luonnostelma:
"Vajoan syvään pimeyteen. Silmät suljettuina havainnoin ympäröivää maailmaa. Tunnen, kuinka käteni alla oleva kangas raastaa kättäni, käsivarttani. Se on karhea, mutta alla oleva patja on pehmeä. Tunnen pääni painautuvan tyynyyn, pidän edelleen silmät ummessa. En liikahda senttiäkään, lukuunottamatta käsiäni, jotka puristuvat ensin nyrkkiin, sitten auki, ja toistan tätä liikettä pariin otteeseen. Pystyn myös liikuttelemaan varpaitani, edes, takaisin, edes ja takaisin. Mutta muu kehoni ei liiku. Kuin unihalvauksessa. Silmät vuotavat kyyneleitä, miksi minä? Kuulen etäisesti piippaavaa ääntä, kuin hengityskoneesta. Olenko tässä? Kuka olen? Mikä olen? Olenko ihan oikeasti tässä? Hoen itsekseni, että tämä on vain unta. Todellisuuden taju pettää täysin tässä hetkessä. Miksi elän? Miksi miksi miksi miksi? Miksi juuri minä? Erotan piippauksen ja karheiden lakanoiden keskeltä nyyhkytystä. Kuka se on? Äiti? Kuulostaa hiukan äidiltä. Kuulen, kuinka itkevän ihmisen / hahmon hengitys on epätasaista; hetkittäin on hiljaista, hetkittäin kuulen, kuinka ihminen / hahmo haukkoo happea itkemisen takia. Onko tämä totta? Haistan nenäänpistävän käsidesin kliinisen hajun. Lamaannun hetkeksi, ajatukset eivät kulje mihinkään suuntaan. Olen tässä, mutta en ole tässä. Mitä tapahtuu?"
Siinä se.
Mulla on ollut viime aikoina mahdottoman epätodellinen olo, kuin keho irtautuisi ruumiista ihan hetkeksi, palaten sitten takaisin. Rintaa puristaa, oksettaa, pyörryttää. Sulkiessani silmät katoan pimeyteen. Mulla on lisäksi ollut ongelmia tunnistaa ihmisiä, esineitä ja nimetä asioita ja tunteita. Onneksi nää "kohtaukset" kestää vaan maksimissaan pari minuuttia, pari pitkää minuuttia.
Iltainen ahdistus ei ota helpottaakseen. Uusi oire: aamuahdistus. Ei kivaa.
Kommentit
Lähetä kommentti