Ahdistus jatkaa kaivautumistaan mun mielen perukoille. Se tuntuu joka ruumiinosassa, päässä paineena, keuhkojen kohdalla tuntuu raskaalta, sydän tykyttää menemään ja jokainen raajan lihas on jännittyneenä, kuin valmiina juoksemaan maratonin. Yleensä mulla tää ahdistus kestää max. pari päivää epämääräisenä möykkynä mielessä kuin kehossakin, mutta nyt sitä on kestänyt vähän päälle viikon, eikä loppua näy.
Lisäksi ajatuksissa pyörii jatkuva ajatus siitä, että kaikki tämä on unta, josta herään viimeistään kuolemalla. Unimaailma on jollain tasolla rinnakkaisulottuvuus -- maailma, missä kaikki on mahdollista.
Toisanaan olo on kuin olisin koomassa. Etäinen piippaus, itku, suru, ahdistuneisuus; kliiniseltä haiseva ympäristö ja lievä käsidesin haju. Materiaali käden alla tuntuu karhealta kankaalta ja selän alla makaa pehmeä patja. Sulkiessani silmät iltaisin ympäristö vaihtuu ed. mainittuun maailmaan ja saatan havahtua takaisin tähän hetkeen jonkin epämääräisen ajan kulttua.
Itsetuhoiset ajatukset vilkuttavat punaista lippua. "Täällä ollaan!" ne huutaa samaan aikaan niiden solvatessa minua, kuinka en ansaitse mitään hyvää ja että kuinka mun pitäis satuttaa jollain tavalla itseäni ilman mitään järkevää syytä. Mitään viiltelyä en ole harrastellut viimeks kuin ennen osastolle menoa.
Mua hämmentää kans yks juttu: välillä musta tuntuu tosiaan siltä, että ympäristö on vieras ja tuntematon, enkä välttämättä tunnista ympärillä olevia ihmisiä tai/ja esineitä. "Toi on S, toi J, toi V ja tossa menee R" tai "tossa on tuoli sohva matto televisio ikkuna lattia seinät katto", käyn läpi ympäristön havainnointia tietoisesti mantran tavoin. Toisanaan onnistun mallikkaasti ympäristön havainnoinnissa, toisanaan epäonnistun surkeasti ja hätäännyn, kun en tunnista esim. omaa naamaani peilissä. "Kuka toi on?"
Kommentit
Lähetä kommentti